sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Päivä 6

Nälkä alkaa olla selätetty!!!
Luvassa myös syntien tunnustamista. Ekaa kertaa, kenellekkään.

Aamu oli helppoakin helpompi, ei tehnyt edes mieli mitään, niinkuin normaalisti!
Ylihuomenna "pääsee" vaa'alle katsomaan onko tullut tulosta!
Kauhea houkutus olisi jo mennä mutta yritän pysyä sieltä poissa :/

Päätin että tarkoitukseni on jatkaa vielä tätä kuuria, edelleen niin että jos syön jotain, kalorimäärä ei saa ylittää korvikkeen kaloreita, ja sen pitää olla _terveellistä_. Eli vihanneksia tms.
Oikeastaan tää sopii mulle hyvin, mähän tavallaan hetkellisesti lopetan syömisen. Sit pikkuhiljaa kun alkaa puhti loppua, alkaa tehdä niitä valintoja. Se vaikein osuus on siis vielä edessä :/
Eipä tässä ole mitään erikoista, eteenpäin mennään vaikka väkisin.

Illat pohdin miltä haluan vaa'an luvun näyttävän jouluun mennessä, miltä tuntuu saavuttaa pudotuksia ja mitä mä oikeasti haluan. Teen eniten ehkä sitä henkistä työtä, tää korvike-kuuri on siihen omiaan.
Nälkä pakottaa mutta silloin on helppo todeta että nyt ei muuta tule, houkutukset ovat suhteessa kuitenkin pienempiä, ja kun ei stressaa mitä sitä sit söis ni ehtii ajatella mitä tuleman pitää..

Sitten ne syntien tunnustukset.
Asia, josta oon vaiennut, ja vaikenen jatkossakin. En puhu kellekkään miltä musta oikeasti tuntuu ja mitä mun päässäni liikkuu.
Aloitetaan siitä että minullahan on lapsia.
Yksi raskauksistani oli vaikea ja sain raskausdiabeteksen.
Yksi rajanylitys täpärästi sokerirasituksessa. En joutunut pistämään, sokerit pysyivät kurissa suht hyvin ihan koko raskauden (paasto, ennen ruokaa ja ruoan jälkeen).
Loppuvaiheessa mittailin lähinnä "pistokokeina" sokereita kun sormenpäihin sattui ja sain tähän luvan hoitajaltakin. Vittu juu, mun sormenpäihin sattui. Nyt jos voisin muuttaa asiaa, mittaisin silti AINA.
Tai oikeastaan olisin laihduttanut ennen kuin edes yritetään vauvaa :(
Niin mulle sanottiin, mä en uskonut :(

Vauva käynnistettiin kun ultra näytti nopeaa kasvua. Valitettavasti sekin painoarvio heitti kilolla, ja lapseni oli suurikokoinen. Ei makrosominen mutta iso.
Hän vammautui synnytyksessä tästä syystä :'(
Mä en ikinä voi antaa itselleni anteeksi sitä että mun lihavuus osin on tuhonnut mun rakkaimman lapseni elämän :'(
Hänet on leikattu, ja häntä tullaan leikkaamaan ja mun syylisyys on aivan kamala.
Miten mä voin koskaan sanoa mun lapselle että se oli mun syy että näin kävi.
Jos en olisi lihava, ei välttämättä diabetesta olisi tullut ja näin ei olisi käynyt.

Toki kaikki aina sanoo että "Ei se sun syy ollut, tulee diabetes laihoillekkin" ynnä muuta paskaa.
Mä vedän suun hymyyn että "Niin, en mä ois voinut enempää tehdä".
Kyllä olisin, huutaa jokin takaraivossa koko aika.
En edes miehelle tunnoista ole puhunut, en haluu sitä säälisääli-ei se sun vika ole-mantraa.
Se kun ei muuta mitään. Enkä toki halua sitä nytkään. Kunhan voi "jollekkin" tai "jonnekkin" parahtaa sen mitä päässä pyörii. Jos ei ihan päivittäin nii useita kertoja viikossa kuitenkin.

Olen toki yrittänyt päästä tunnontuskista yli, mutta joka kerta mä päädyn samaan lopputulokseen.
Mä olen lihava, ja mun yksi rakkaistani tulee kärsimään siitä näin rajulla tavalla läpi koko elämän.
Jos joku vauvaa yrittävä ylipainoinen ihminen tänne eksyy lukemaan, niin toivon todella että tämä sykähdyttäisi sillä tavalla että edes tiputtaisi ennen raskautta muutaman kilon, edes jotain jotta riski suureen vauvaan pienenisi.
Ei minullekkaan tätä kukaan pahalla sanonut, mä toki otin nokkiini että "Ai kun oon lihava ni en saa tehdä lapsia". Näin piti sitten käydä kun en uskonut.
Tätä mä kannan sitten loppuelämäni, ja mun lapseni vielä isommin :(

Huoh. Nyt kuivaan kyyneleet ja palaan arkeeni, toivoen että nyt olisi vähän kevyempi mieli... Tai sit ei.

-Norsu

2 kommenttia:

  1. En tiedä mitä sanoisin. Mä tiedän että tää kuulostaa turhalta ja siltä ikuiselta mantralta, mutta asioiden jälki puiminen ei palauta mennyttä takaisin. Vaikka sä kuinka syyttäisit itseäsi on asioita joille sä et enään voi mitään. Se että sä syytät itseäsi lapsesi "kohtalosta" ei muuta asioita mitenkään. Olet kokenut rankkoja asioita mutta joskus on osattava antaa itselleen anteeksi, koska tuskin sun lapsikaan haluaa että sä syytät itseäsi lopun elämää, se kun vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

    Mullakin on sattunut elämässä todella paljon asioita joista olen syyttänyt itseäni enemmän kuin liikaa, mutta olen ymmärtänyt sen että vaikka mä kuinka syyttäisin ja syyllistäisin itseäni, mä en voi menneelle enään yhtikäs mitään.

    Nyt sun tehtä on rakastaa sun lasta enemmän kuin mitään muuta ja antaa itsellesi anteeksi. Sä saat painoa pois, sä onnistut siinä ihan varmana ja sä olet aivan varmana hyvä äiti. Joten älä enään ikinä syyllistä itseäsi noin rankalla kädellä. Jooko?

    Halauksia <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos <3
    Mä luulen että mä kannan tätä taakkaa kyllä lopun elämää, ei se muutu :(
    Mutta onpahan nyt sitten tunnustettu tämäkin johonkin, ehkä se helpottaa jossain vaiheessa. Tuli ainakin vähän keveämpi olo...

    VastaaPoista