keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Päivä 79

Ja kalorikammo.

Eilinenkin meni hyvin kaloreiden puolesta, eli niukoissa kaloreissa. Muttamutta.
Laatuna oli sitä ja tätä.
Liian vähän kuitua ja liian vähän kasviksia. Rasvatkin oli vääränlaisia.
Mä TIEDÄN että mun pitäis ottaa vaikka salaatti lisäksi (kaloritkin antaisi sen myöden) ja lurauttaa joukkoon öljyä tai laittaa vähän auringonkukan-siemeniä niin pallurat vihertäisi.
Mutta miksi en tee sitä?
Koska mulle on tullut kauhea kalorikammo.
Merkkailin kiloklubiin ensin kuvitteellisia ruokia (terveellisiä, kasvispitoisia) jotta saisin tasapainon ruokaan. Mutta mitä mä sitten teen? Alan ruksimaan niitä pois koska en halua "liikaa kaloreita" vaikka todellisuudessa niitä on silti liian vähän.
Kuiduista nyt viis ja rasvan laadusta, näköjään mun on vaikea kaikkea hoitaa kerralla mutta tän päivän tavoite on saada kasvikset täyteen, niitä mä tarvitsen.

Mulla olisi hirveä houkutus käydä ostamassa Alli-lääkettä. En ole vielä sortunut, ja yritän olla sortumatta. Ei se mitään muuta, etenkin kun mun ruokavalion rasvat on ihan kohtuulliset ja kaloreitakin niin niukasti... Mutta ajatus siitä että se sieppaa rasvan ruoasta, houkuttaa helvetisti.

Eilen tein itselleni iltapalaksi ihanaa herkkua.
Ruisleipää, päälle hiukan ketsuppia, ohuenohut kalkkunaleike, puolikas ananas ja pari siivua juustoa ja chiliä. Niin ja oreganoa. Uuniin ja njams!!! Söin tuollaisia kaksi.
Syömisen jälkeen mun teki mieli tehdä lisää ja sohvalla kävin itseni kanssa taistelua.
Mietin miltä mun vatsani tuntuu. Tuntuu että se on täysi, ei ähky vaan "sopivasti täysi". Söin luumun perään ajatellen että kyllä se mieliteko häviää. Join 0.5l vettä ja odotin 20min että "aivot reagoi", ei ole nälkä. Ja paskan vitut. Mun kroppa huusi sitä herkkua lisää, se huusi että nälkäkuolema koittaa jos en käy tekemässä (ainakin) yhtä lisää.
Mä odotin ja odotin, olin jo menossa keittiöön mutta joka kerta mietin vain sitä -700g viikko. Ei se siihen huutoon auttanut, mutta loppuviimein kun olin juonut litran vettä ja matkalla keittiöön kurvasinkin hammaspesulle niin selvisin houkutuksesta.
Illalla sänkyyn mennessä olin ylpeä itsestäni. Mun pitää oppia ettei mun "nälkähuuto" ole oikeaa nälkää, mun vatsanihan oli täynnä, tunsin sen. Se huuto oli mieliteko.
Mut on vaan ohjelmoitu niin että jotta tunnen itseni kylläiseksi, mulla täytyy olla ähky. Siis sellainan vetoveks ja perse painaa. Silloin tunnen etten ole nälkäinen.

Kyse ei ole siitä että olen niukilla kaloreilla, eikä jostain "puutoksesta" koska olen laihduttanut oikeasti noudattaen tarkkoja ohjeita ja saanut varmasti kaiken tarvittavan, sama huuto oli silloinkin.
Se on vaan niin pienestä kiinni että käy vielä "vähän ottamassa".
Ja kun ottaa vähän niin kohta ottaa taas vähän ja kohta on putki auki.

Helvetin ruoka-vammanen minä :/

-Norsu

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa osittain niin samalta kuin itsekin ajattelen. Tuo jatkuva mieliteko juuri syömisen jälkeen on kanssa ihan hirveetä. Mieli tekee niin mielettömästi lisää ja antaa vasta rauhan kun on ahtanut itsensä täyteen. Huhhuh! Miten tätä elämää oikein oppii elämään ravinnon suhteen. Se että söisi elääkseen eikä eläisi syödäkseen!

    VastaaPoista
  2. Niinpä... Helppo on opia vetämään itsensä ähkyyn, mutta vaikeaa jättää ittensä "nälkäkuolemaan"...

    VastaaPoista