tiistai 18. syyskuuta 2012

Päivä 78

Ja horjumista.
En ole kaatunut mutta horjun.
Kalorit on alle 1500, mutta taas kerran, yhtä salaattia lukuunottamatta roskaa.
Määrällisesti en siis eilen syönyt paljoa mutta rasvainen kastike ja lihapullat joita närpin kasvattivat kalorisaldoa aikalailla. Ja siinä tuli sitten sitä punaistakin lihaa.
Huhhei.

Kaatuminenkin oli hyvin lähellä tänään.
Mieheni ehdotti yhteistä lounasta. Vastasin jo että joo ja suunnittelin kiinalaista (mä rakastan kiinalaista ruokaa :( ) maha kurni entisestään ja tiesin jo että ravintolassa (etenkään kinkissä) en pysty syömään kohtuudella. Me harvoin käydään ravintolassa, saatikka niin ettei olisi lapsia mukana.
Onni onnettomuudessa, emme olleet varmoja monelta koululaisten päivä loppuu joten tultiin kotiin ja mies kiiruhti töihin. Vaikka meinasin jo sanoa että jätetään avaimet ja mennään nyt sit.
Eli tämä päivä toistaiseksi on mennyt hyvin, ja yritys kova selvitä tästä päivästä voittajana.
Pallerot edes keltaisiksi :(

Laskin tuossa että ensi kesän tapahtumaan jonne haluan laihtua on viikkoja jäljellä 46.
Jos pystyisin pudottamaan painoa 700g/viikko painaisin enää 76.8 kg !!!!
Mieletöntä. Kait mä pystyn siihen??

Tuli jotenkin hyvä mieli kun tajusin että 30kg ni oisin jo todella lähellä maaliviivaa... Olenhan mä ennenkin sen verran pystynyt pudottamaan. Ja pudotin sen verran alle 6kk, mutta silloin rääkkäsin itseäni.
Vaikka hetkittäin tilanne tuntuu mahdottomalta niin ihana saada edes hetkellisesti niitä toivonpilkahduksia. Tai oikeastaan koko aika tilanne tuntuu mahdottomalta, mutta joskus hetken tunnelin päässä pilkahtaa valo.
Mun pitäisi kasvattaa itselleni selkäranka, mutten tiedä miten.
Alku on se vaikein, ainahan se on. Nyt vaan horjun aina heti alussa jo niin etten pystyssä pysy :(
Ja aina se ylösnousu on vaikeampaa.

Mua kalvaa itsessäni tapahtuneet (henkiset) muutokset ja kriisit.
Musta on tullut mustasukkainen :( Siis todenteolla. Ja vainoharhainen.
En oikein tiedä mitä tekisin asialle enkä miehellekkään viitti kertoa vaan pohdin vain hiljaa mielessäni.
Lähes päivittäin saan tuntemuksen että mies ei rakasta mua enää. En vain ymmärrä miksi rakastaisi.
Miehen teot eivät tätä tuntemusta saa aikaan koska halii ja pussailee ja sanoo rakkaaksi ja kertoo rakastavansa. Mutta mun mieli sanoo ettei se oikeasti rakasta.
Varmaan nää mun jatkuvat epäonnistumiset saa mut tuntemaan itseni entistä huonommaksi ja siksi en voi ymmärtää mitä mies mussa näkee :/

Jos mä olisin mies niin en mä mua rakastaisi.
Mä kyllä rakastuisin siihen naiseen joka oli silloin kun me tavattiin. Ihan ok näköinen, lähes normaali-painoinen, itsevarmuutta huokuva nainen.
Nyt mä en vaan ole enää mitään niistä.
Kait se tästä taas iloksi muuttuu.
Pitää yrittää muistaa että se on mun pää joka haluaa ajatella mitä ajattelee ja se ei tee niistä ajatuksista tosia.

-Norsu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti